Katselen heinäkuussa lohduttomana parin hehtaarin kuminapeltoani. Rankkasateet rehevöittävät hyvin luomukuminaa, mutta sitäkin paremmin sateista näyttävät hyötyneen rikkaruohot, peltovalvatit ja juolavehnät. Kierrellessäni pari vuotta sitten Tamil Nadussa VCDS:n (Village Community Development Society) lähikylien luomupelloilla viljelijät kertoivat välillä lähes epätoivoisesta rikkaruohojen vastaisesta taistelustaan. Tunnen etäisesti, että käymme heidän kanssaan yhteistä taistelua.
Pääskyt aloitti luomuviljelyn tukemisen VCDS:n lähikylissä lähes viisi vuotta sitten. Annamalain yliopiston arviot projektin onnistumisesta olivat sen verran rohkaisevia, että päätimme jatkaa sitä vielä seuraavat kolme vuotta. VCDS:n voi sanoa ennakoineen hyvin Intian maatalouden trendejä luomuprojektillaan, sillä maan maatalousviranomaiset ovat tuoreissa strategiasuunnitelmissaan pitäneet yhtenä mahdollisuutena laajojen alueiden siirtymistä luonnonmukaiseen viljelyyn.
Tämä on yllättävää sikäli, että virallisesti luonnonmukaisessa viljelyssä oleva alue on mitättömän pieni, vain 37050 hehtaaria (0,03% peltoalasta). Maatalousasiantuntijoiden mukaan Intiassa olisi kuitenkin helppo siirtää suuret alueet luomuviljelyyn, sillä koko peltoalasta lähes 65 prosenttia viljellään sateenvaraisesti. Näillä alueilla keinolannoitteita tai kemiallisia torjunta-aineita käytetään hyvin vähän. Nyt neljä osavaltiota (Uttaranchal, Sikkim, Nagaland ja Meghalaya) on jo julistautunut luonnonmukaista viljelyä harjoittaviksi osavaltioiksi. Luomuviljelyn suosimista on perusteltu lupaavilla vientinäkymillä Yhdysvaltoihin ja EU:hun.
Intian maatalous elää ehkä voimakkainta murrosvaihettaan sitten vihreän vallankumouksen. Intia on noudattanut Kiinaan verrattuna paljon maltillisempaa linjaa siirtymisessään geenimuunneltuun viljelyyn. Intiassa luodaan kuitenkin parhaillaan suuntaviivoja uudelle maatalouspolitiikalle. Hiljattain julkaistiin arvovaltaisen paneelin raportti, jossa hahmotettiin geenimuunnellun maanviljelyn asemaa maan maataloustuotannossa. Vihreän vallankumouksen isäksi kutsutun M.S. Swaminathanin johtama paneeli päätyi tietyin ehdoin suosittamaan muuntogeenisten kasvien viljelyä tavanomaisen tuotannon rinnalla. Yhtenä mahdollisuutena pidettiin myös sitä, että tavanomaisen ja gm-tuotannon rinnalla laajat alueet keskittyisivät luomutuotantoon.
Mutta kuinka tamilnadulaiset pienviljelijät hyötyisivät uudesta bioteknologisesta kumouksesta? Luultavasti laaja siirtyminen gm-viljelyyn kiihdyttäisi maatalouden rakennemuutosta. Entä mitä Intiassa tapahtuisi, jos jopa 200 miljoonaa talonpoikaa ja maatyöläistä lähtisi etsimään uutta luvattua elämää suurkaupungeista? Näin provosoivasti ongelman on muotoillut maataloustutkija Devinder Sharma, joka on kritisoinut kitkerästi esimerkiksi FAO:n gm-myönteistä politiikkaa.
Sharman hampaissa on ollut viime aikoina erityisesti ylikansallinen Syngenta-yhtiö, joka yritti pari vuotta sitten ostaa Indira Gandhi - tutkimuslaitoksen (Indira Gandhi Krishi Vidyalaya) laajan riisin siemenpankin. Siemenpankkiin on kerätty kaikkiaan lähes 23 000 riisilajikkeen siemenet. Maanviljelijät ovat aikojen kuluessa itse jalostaneet siemenet, jotta ne sopisivat mahdollisimman hyvin eri alueiden mikroilmastoon ja maaperään. Erään ympärijärjestön paljastettua Syngenta-yhtiön ja Indira Gandhi-instituutin salassa neuvotellun kaupan siitä nousi kansallinen skandaali, kuinka julkinen tutkimuslaitos saattoi sopia kansallisen omaisuuden myymisestä yksityiselle yhtiölle. Tuon prosessin jälkiselvittely on edelleen kesken.
Devinder Sharman mielestä Syngenta-yhtiö on syyllistymässä vielä paljon pahempaan, sillä se on riisin perimän kartoituksellaan kaappaamassa riisin Aasialta.
Riisin kulttuurihistoriallinen matka alkoi villiriisistä noin 130 miljoonaa vuotta sitten. Himalajan alueelta se levisi vähitellen kaikkiin maanosiin. Onko maailman tärkeimmän viljakasvin kulttuurihistoriallinen tarina päättymässä YK:n julistamana kansainvälisenä riisin vuonna Sveitsiin? Syngenta sanoo kartoittaneensa riisin perimästä yli 99,5 prosenttia. Yhtiö on jo ilmoittanut selkeästi, että se rajoittaa muiden pääsyä genomikarttaan ja valvoo kaikkea tutkimusta alueella. Riisin biologinen nimi on Oryza sativa - tai ehkä sitä pitäisi tästä lähtien kutsua Oryza syngenta:ksi.
On luultavaa, että Intia tulee lähivuosina sitoutumaan entistä tiukemmin geenimuunneltuun maanviljelyyn tavanomaisen viljelyn rinnalla. Maan omissa tutkimuskeskuksissa tultaneen kehittämään uuteen teknologiaan perustuvia lajikkeita, jotka pystyvät kilpailemaan ylikansallisten jättiyritysten kanssa. Samanaikaisesti Intiassa voidaan viljellä laajoja alueita luonnonmukaisesti.
Pääskyt aloitti toimintansa 40 vuotta sitten, samaan aikaan vihreä vallankumous otti ensiaskeleitaan Intiassa. Tuolloisessa kehitysajattelussa vannottiin vielä länsimaiseen modernisaatioon ja edistykseen. Länsimaiset mallit olivat lähes sellaisenaan siirrettävissä kehitysmaihin. Vuosikymmenten kuluessa tuonkaltainen naiivi edistysusko on pikkuhiljaa rapautunut. Sen sijaan ovat tulleet puheet tasaveroisesta yhteistyöstä paikallisten kumppanien kanssa. Laajoissa kehityspoliittisissa linjauksissa muutokset eivät kuitenkaan ole olleet niin syvällisiä kuin kehityspoliittinen liturgia kumppanuusajatteluineen antaisi ymmärtää. Käytännössä länsimaiset mallit ja kokemukset ohjaavat toimintaa pitkälle samalla tavoin kuin ennenkin.
Pääskyjen tapaiset pienet järjestöt ovat yrittäneet toteuttaa toimissaan aidosti tasaveroista kumppanuutta. Tähän pyrimme myös uuden toiminnanjohtajamme Marianne Leimion kanssa, kun matkasimme yhdessä viime talvena Perussa. Vierailimme Limassa Cuna Nazarethin päiväkodeissa. Cuna Nazarethia Pääskyt on tukenut perustamisestaan saakka, eli 40 vuotta. Arvioimme myös uutta kehitysprojektia, joka keskittyisi Cuscon alueella Andien alkuperäisten viljelykasvien edistämiseen. Marianne kertoo vaikutelmistaan projektista ja Perusta eläytyvässä matkakertomuksessaan Ensimmäinen matkani vuorille . Tämä numero luotaa muutenkin Pääskyjen historiaa. Mikko Zenger kertoo artikkelissaan järjestön vaiheista parin viimeisen vuosikymmenen ajalta. Katri Simonen puolestaan muistelee ensimmäistä matkaansa Intiaan ja vastikään maailmalta palannut Katri Karstunen kertoo vaikutelmistaan Ladakhista. Marina Boström valottaa omassa artikkelissaan perulaisten kotiapulaisten arjesta.
Mikä meitä pääskyjä liikuttaa? Maailmanparannus, toivo muutoksesta, mahdollisuus tehdä konkreettista kehitysyhteistyötä, muiden Intia-friikkien tapaaminen vai se kummallinen toiseuden kohtaaminen - varmasti kaikki nämä ja paljon muutakin. Luultavasti joudumme kukin aina silloin tällöin kaivamaan muistimme kätköistä vanhan idealismin uskontunnustuksen. 'Kaikkihan me tiedämme, että maailmaa ei voi muuttaa. Mutta on ihmisiä jotka eivät tiedä tätä - ja he ovat muuttaneet maailman.'
Kumina kasvaa luomupellossani ensimmäistä vuottaan. Kaksivuotisena maustekasvina se antaa satonsa vasta tulevina vuosina. Ehkä se pystyy ensi vuonna selättämään rikkaruohot. Toiveikkaana ajattelen, että osa sadostani päätyy vielä Intiaan saakka, sillä Suomi vie kuminaansa Saksan ja Yhdysvaltojen ohella Intiaan.
Tapio Tamminen
Mistä on pienet pääskyt tehty?
Veljentyttäreni tahtoi tietää "mitä kaikkea ne pääskyt puuhailevat siellä kehitysmaissa". Pääskyjen hallituksen jäsenenä minun tulisi kyetä antamaan hänelle tyydyttävä vastaus; ihan lonkalta. Toimittajana uskon kuitenkin painettuun sanaan. Siksi suuntaan Pääskyjen toimistolle.
Ostan "naapurista" Emmauksen kirpputorilta arvokkaasti patinoituneen lääkärinlaukun. Pääskyjen tuoreen toiminnanjohtajan Marianne Leimionkin mielestä laukku näyttää vakuuttavalta.
Pakkaan sen täyteen Pääskyjen vanhoja jäsenlehtiä ja yhdistyksen viime vuosina julkaisiemia kehitysmaapoliittisia mielipidelehtiä. Jos kourallinen kirjallisia kurkistuksia Pääskyjen historiaan ei tyydytä veljentytärtäni, ryhtyköön sitten yhdistyksemme jäseneksi. Kun en taustoita saati harsi yhteen poimintojani liikoja, hänen kiinnostuksensa kasvaa eittämättä.
Vuodelta 1985 olevassa lehtisessä "Emmaus ja Pääskyt Suomessa" järjestömme keskeisiksi tehtäviksi mainitaan 1. rahan tai tavaratuen lähettäminen kehitysmaihin, 2. vapaeehtoisten toiminta kehitysmaissa ja 3. kehitysmaatietouden levittäminen.
Pääskyjen vapaaehtoisten kerrotaan matkustavan pariksi vuodeksi työskentelemään slummialueille ja maaseudun köyhimpiin kyliin. Hmm, oliko ennen tosiaan näin. Äiti Teresan tukemisesta todetaan, että äidin "omasta pyynnöstä avustus lähetetään maitopulverin ja vitamiinien muodossa" .
Kunnon pääskyn tulee levittää "jokamiehen kehitysmaatietoutta omassa maassa sekä tehdä ympäristöään tietoiseksi meidän kaikkien vastuusta maailman epäoikeudenmukaisuuksista". Tekemällä näin Pääskyt pyrkivät kertomaan "mahdollisuuksista uuteen maailmanjärjestykseen siirtymiseksi". Sanopa muuta! Ajan henki oli pääskyillä hyvin "hanskassa".
Vuoden 1990 kaksoisnumeron pääkirjoituksessa projekti- ja tiedotussihteeri Leif Packalen puhuu kestoaiheesta, Pääskyjen taloudellisesta kriisistä. Johtopäätös kuuluu: yhdistys tarvitsee toimintansa ylläpitämiseksi joko lisää rahaa tai vapaaehtoisia. Kummastakin oli huutava pula.
Puutkin tarvitsevat vapaaehtoisia. "Hakatkaa meidät, älkää puita", julistivat Chipko-liikkeen puunhalaajat aikoinaan. Saman lehden numerossa on Katri Simosen laaja artikkeli liikkeen perustajan Sunderlal Bahagunan vierailusta Suomessa
Me maailmanparantajatkin seuraamme muotia. 1990-luvun alkupuolella lehden sivuilta alkaa tunnistaa selkeästi militantimpia äänenpainoja. Pääosia näissä äänissä esittävät Pääskyjen toisen intialaisen yhteistyökumppanin, kyläyhteisö VCDS:n (Village Community Development Society) perustajat rouva Seethapathy Kousalaya ja herra Savarimuthu Martine.
Toisen pitkäaikaisen kumppanimme Jagriti Viharan puhemies, karismaattinen Jaya tapasi ilmaista asiansa paljon maltillisimmin ja kaunopuheisimmin. Toisinkin olisi voinut olla, sillä "hyväntekijä" Jaya oli Intian kaikkien eriarvoisimman ja köyhimmän osavaltion Biharin miehiä. Militantit vallankumoukselliset Kousalaya ja Martine taas tulevat selvästi vauraammasta ja lukutaitoisemmasta Tamil Nadusta.
Kumppaniemme jyrkästi poikkeavat puhetyylit jakoivat niin Pääskyjen hallituksen kuin mm. projekteissa vierailleet suomalaiset kehitysmaatiedon opiskelijat. Viime kädessä kirjavat puheet - teoista puhumattakaan - panivat vuosina 1992-1993 eräät kirjoittajat pohdiskelemaan sitä, millaista kehitystä Pääskyt haluavat tukea.
Puheilla pääsee korkeintaan puolitiehen, teoilla perille. Siksi lehdissä pyrittiin alinomaa korostamaan arkisen ruohonjuuritason työn merkitystä myös Suomen päässä. Vuoden 1993 ensimmäisessä numerossa kerrotaan kirpputorikilpailun kiristymisen Tammisaaressa vaikeuttavan Pääskyjen varainhankintaa. "Loppis-Lotta" Bäckmania harmittaa se, etteivät useammat ihmiset halua tehdä työtä Intian ja Perun yhteistyökumppaniemme hyväksi. "Lajittelu on hauskaa", kertoo jutun kuvateksti.
Pääskyjen 30-vuotis juhlanumerosta vuodelta 1994 on perusteltua poimia pari otetta Marita Uunilan juhlakatsauksesta. Toinen viestii uusista painotuksista toimintastrategiassa: "Vapaaehtoistyöntekijöitä ei enää lähetetä ulkomaille, vaan apu toimitetaan suoraan vastaanottajamaissa ihmisoikeuskysymysten ja köyhien elinolojen parantamisen parissa työskenteleville järjestöille".
Toinen ponsi taas on Maritan ja epäilemättä monien nykyistenkin pääskyjen mielikuvaston perusteista: "Tänä päivänä kun maassamme on vaikeat ajat, on ehkä vielä tärkeämpää kuin aikaisemminmin olla avarakatseinen ja toimia niiden ihmisten hyväksi jotka elävät huomattavasti vaikeammissa olosuhteissa kuin me".
Korkeatasoisten pilapiirrosten ja puutteesta ei Pääskyjen lehteä ainakaan voi syyttää. Kiitokset osuvista ja itsekriittisistä pilapiirroksista kuuluvat suoraan tai epäsuorasti Leif Packalenille.
Viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien lehdistä löytää yhä useammin isä ja poika von Bonsdorffin juttuja. Sekä puheenjohtaja Johan - tai tuttavallisesti Seppi - ja toiminnanjohtaja Max olivat ahkeria kirjoittajia. Olikohan yhdelläkään kansalaisjärjestöllä varaa panna paremmaksi lehtensä päätoimittajan meriiteissä? Seppi kuului kiistatta suomalaisen kehitysmaajournalismin ykkösketjuun.
Vuoden 1997 ensimmäisessä numerossa Seppi ja Max raportoivat hyvin, hyvin sateisesta matkastaan Intiaan. Monsuunit voivat pelastaa tai tuhota sadon Intiassa. "Sade tuhoaa kyliä - VCDS johtaa katastrofiapua", kuului yksi väliotsikko.
Pääskyt osaavat lentää myös länteen. Vuoden 1997 viimeisessä numerossa pääskyjen uusi toiminnanjohtaja Aija Taskinen ja Sanna Tukiainen kertovat matkastaan. Peruun. Hyvä näin, sillä paikallinen kumppanimme Cuna Nazareth on tahtonut jäädä selvästi VCDS:n ja Jagritin varjoon. Vuonna 1999 tilanne parani entisestään: Numerossa 2. on aukeaman verran Cunan omaa kuvamateriaalia.
Itärintamalta kuuluu sensijaan huonoa: Liki 15 vuotta kestänyt yhteistyö Jagriti Viharan kanssa on alkanut kangerrella niin pahasti, että Pääskyjen hallitus on päättänyt lopettaa sen. Päätös on hyvin valitettava molempien osapuolten kannalta; Ahkeraan itsetutkiskeluun on aihetta niin Intiassa kuin Suomessa.
"Nimeni on Kirsi", lukee vuoden 1999 viimeisen lehden takakannessa. Pääskyt on jälleen saanut uuden toiminnanjohtajan. Kirsi Kuivalainen ilmoittaa kiinnostuneensa kehityskysymyksistä opiskellessaan kansainvälisyyskasvatusta 1990-luvun alussa erään Tapio Tamminen -nimisen herran johdolla. Samanniminen herra kirjoittaa vuoden 2000 kakkosnumerossa VCDS:n ja Pääskyjen luomuhankkeen etenemisestä. Lehden takasivulta veljentyttäreni voisi lukea Tammisen seuranneen Seppiä Pääskyjen puheenjohtajana.
Hiukkasen itsekehua, jos sopii: Pääskyjen kunnianhimo nousi tälle vuosituhannelle tultaessa. Oman, kansainvälisyyskasvatusta jakavan mielipidelehden aika oli koittanut. Nyt pyrittiin ottamaan koko maailma haltuun, mm. Afganistanin kriisiä, ruuan politiikkaa ja Latinalaisen Amerikan ongelmia myöten. Mikä surullisinta: Seppi ei saanut olla mukana enää tässä kehityksessä. Äkillinen sairaus katkaisi hänen ansiokkaan taipaleensa keväällä 2002.
Totean veljentyttärelleni, että Seppi olisi eittämättä pitänyt Pääskyjen uusimman lehden otsikosta: Se kuuluu: Usko, toivo ja politiikka. Uskon ja toivon näiden arvojen; ennen kaikkea "hyvän", ihmiskasvoisen ja oikeudenmukaisen politiikan olevan tärkeitä myös muille Pääskyille, niin entisille, nykyisille kuin tulevillekin... muista ihmisistä puhumattakaan.
Viiden tunnin kuluttua lähden Israel/Palestiinaan. Sielläkin tarvitaan näitä kaikkia elementtäjä niin yhdessä kuin erikseen. Muuten kaikkinainen pyhä uhkaa kuolla sukupuuttoon Pyhästä maasta.
Mikko Zenger
Takaisin Limassa. Limaan on hyvä laskeutua lentokoneella Euroopasta, ja Limasta on hyvä lähteä kohti vuoria tai sademetsää, mutta tavalliseen, kovin eurooppalaistuvaan Limaan ei tunnu hyvältä palata. Ei etenkään sen jälkeen kun on tehnyt retken syvälle Peruun. Tai korkealle Peruun. Retki ihan mihin suuntaan tahansa Perussa on kuitenkin aina syvä matka itseen.
Maaliskuussa, alle vuosi ensimmäisen Perun Amazoniaan suuntautuneen matkani jälkeen pääsin jo palaamaan tuohon ihmeelliseen rakkauteni kohteeseen. Lähdin Andeille, ensimmäistä kertaa vuorille, heti sen jälkeen kun minut oli valittu Pääskyjen uudeksi toiminnanjohtajaksi. "Taivas sentään" - ajattelin - "mikä työ!" Pääsisin palaamaan unelmieni kehtoon.
Ennen kuin huomasinkaan, olin astumassa jälleen alas lentokoneen portaita tutun kostean tuulen puhahtaessa kasvoilleni ja niin järjettömältä kuin se tuntuikin, tunsin jälleen palaavani kotiin.
Huancayo
Saavuttuani Huancayoon vierailin ensin tapaamassa ihmisiä näissä Pääskyjen hankkeeseen liittyvissä, andilaisia alkuperäiskasveja jalostavissa pienyrityksissä. Hankkeessa on kyse siitä, että pienyrityksissä jalostetut viljatuotteet halutaan saada suuremmille markkinoille, joita tällä hetkellä hallitsevat suuret tehtaat. Osa ihmisistä tiesi tulostani ja panin sen heti merkille: eräskin nuorimies piti sellaisen palopuheen tuotteidensa puolesta, että tämä oinasnainen olisi jäänyt toiseksi! Välillä sanojen läpi tulvi suorastaan kiusallinen mielistely, olihan "rahoittaja liikkeellä", mutta toisaalta tämä kaikki oli niin perulaista. Perulainen tulisuus, suorasukaisuus ja siis myös gringan (gringo: etymologisesti pohjoisamerikkalainen, käytännössä valkoihoinen) mielistely tulee perusmatkaajalle nopeasti tutuksi ja toisaalta, rahaahan he olivatkin pyytämässä ja Pääskyt - tai Suomen Ulkoministeriö - jakamassa.
Etenkin yksin matkustaessa tapaa aina mielenkiintoisia ihmisiä. Vierailin kaikkiaan viidessä pienyrityksessä, joita löytyi laidasta laitaan. Oli yhden naisen yrityksestä neljän naisen porukoihin ja perheisiin monessa sukupolvessa. Kaikki saivat elantonsa tästä pienyrittämisestä, lähinnä siis andilaisten alkuperäiskasvien jalostamisesta. Jalostaminen tapahtuu toistaiseksi vielä käsin. Nuorin tapaamani ihminen oli noin neljävuotias tyttö, joka totisena ja asiantuntevasti esitteli minulle perheen prosessointilaitteet samaan aikaan kun nosteli pienillä sormilla pussista ruskeaa jauhoa suuhunsa. Jauho on paikallista karkkia.
Yritystapaamisten jälkeen jatkoimme paikallisen kansalaisjärjestön koordinaattorin Juanin sekä pienyrittäjä Juditin kanssa tapaamaan paikallisia viljelijöitä: entisiä "intiaaneja" eli talonpoikia eli campesinoja.
Maatilan portilla meitä tuli vastaan nelissäkymmenissä oleva roteva campesino Manuel. Päästessämme sisään, astuessani oranssin aidan takana avautuvaan paratiisiin olin mennyttä naista.
Eteeni avautui uskomattoman kirjava erilaisten värien ja kukkien ja kaktusten ja kaiken maailman 12 000 vuotta vanhojen andilaisten kasvien loisto! Tuntui siltä, että ihminen todella voi pakahtua näkemästään kauneudesta! Samaan aikaan kun Manuel esitteli minulle puutarhaansa, yritin näyttää jokseenkin viisaalta, sillä muistin työni, asemani ja kaiken sen statushöpötyksen, mitä yleensäkään en onnistu pitämään yllä, mutta minkä viimeisimmätkin rippeet ajelehtivat tuulen mukana jo kauas pois minusta. Kävelin ymmärtävän näköisenä, kiinnostuneen oloisena ja todella yritin keskittyä opastukseen kasvien nimistä ja ominaisuuksista, vaikka mieleni kirmasi jo kaukana fantasiamaailman poluilla, jotka sijoittuivat kaikkien niiden värien ja kukkien ja omenien ja pensaiden loisteen keskelle!
Kaiken lisäksi tämä kauneus kukki valtavan vuoren "jaloissa". Pihan poikki olisi voinut kipaista minä hetkenä hyvänsä ylös sitä samaa rinnettä, mitä muinaiset inkat olivat joskus tarponeet! Hip hei, varpaat paljaiksi ja juoksuun!
Toinen tila, jolle menimme vierailulle, oli noin kuusissakymmenissä olevan pariskunnan viljelemä. Kello oli jo paljona ja minä aloin riutua nälästä. Mutta sinä hetkenä kun astuin tämän luomutilan pienelle pihalle tunsin, miten yhtäkkiä kehoni alkoi latautua jollakin tavattomalla hyvyydellä, joka meni energiana läpi koko vartalon. Nälkä oli siirtynyt taka-alalle.
Pariskunta "Jésus ja hänen rouvansa" - kuten heidät minulle esiteltiin - eivät tienneet halaistua sanaa siitä, kuka minä olin, miksi heillä vierailin tai sitä, että olin ylipäätänsä menossa heille kylään.
Istahdimme pienen puutarhan nurmelle, saimme käsiimme keltaiset luomutomaatit ja aloimme siemailla epämääräistä "terveysjuomaa" (olin päättänyt unohtaa kaikki potentiaaliset vatsaongelmat, sillä Perussa ei auta kieltäytyä tarjotusta ruoasta mikäli aikoo päästä yhteisöön sisälle).
Aloimme kuunnella vanhusparin tarinaa. He kertoivat jakaneensa ilmaisiksi luomulannoitteita muille campesinoille, jotta nämä voisivat nähdä, kuinka myös luomulannoitteilla saadaan tuotettua hyvää ja puhdasta ruokaa. Juan huomasi pariskunnan jokseenkin epätoivoiset ilmeet ja ehdotti heille, että vastavuoroisesti he ottaisivat naapureilta vastaan rahaa eivätkä jakaisi lannoitteita ilmaiseksi. Vanhusten ilmeet menivät asteen vielä epätoivoisemmiksi ja Jésus vastasi, ettei kyse ollut rahasta. Tarkoituksena oli ennemminkin jakaa viisautta. He halusivat luonnon harmonian säilyvän, että ihmiset tajuaisivat, kuinka luonnon tasapaino järkkyy käytettäessä voimakkaita lannoitteita viljelysten suojeluun.
Tätä kaikkea kuunnellessani olin purskahtaa itkuun. Tuntui siltä, ettei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Tämän pienen talon pihalla oli tiivistettynä koko maailma. Jésus ja vaimonsa edustivat idealisoimaani kauneutta ja epäitsekkyyttä kun taas koko muu campesinoyhteisö edusti muuta maailmaa: sitä jossa raha tuo valtaa ja valta myrkyttää sielun.
Tajusin sen, kuinka paljon campesinot halusivat integroitua valtakulttuuriin, päästä markkinoille, mennä mukaan siihen samaan elämään, mitä Liman kadut olivat jo pullollaan. Tietenkin! Jokainen haluaa elää parempaa elämää ja raha on väline materiaalin tavoittelussa.
Toivoin silti sydämessäni, että nämä ihmiset ottaisivat mukaansa kaiken sen altruistisen hyvyyden ja yhteisöllisyyden, veisivät - tai toisivat - mukanaan kaiken harmonian ja kaataisivat kauneudellaan maailman egoismin, luonnon raiskaamisen ja asettaisivat tilalle omat arvonsa hallitsemaan yhteistä maailmaamme!
Samaan aikaan sisälleni syttyi pieni epätoivo. Ymmärtävätkö nämä ihmiset varmasti mitä he haluavat? Tajuavatko he, että helposti vahva kaupunkilainen itsekeskeisyys myrkyttää kauniin mielen, laittaa unohtamaan sen, että loppujen lopuksi kaikki on yhtä. Että kaikki se viisaus, mikä ihmisen sisällä on, voi muuttua toisarvoiseksi sen myötä kun ihmiset pääsevät liiaksi kiinni materiaan!
Tätä pohtiessani syyllistyin kuitenkin holhoavan idealistiseen asenteeseen ja muistin sen, että kulttuurit ovat aina olleet tekemisissä ja tulevat aina olemaan vuorovaikutuksessa keskenään. Ymmärsin, että se sama valtataistelu, jonka piirissä me kaikki itse asiassa elämme, on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan. Sillä jos liike - elämän näennäisesti vastakkaiset voimat - loppuu, loppuu elämäkin.
Samalla palautin mieleeni, että nämä "paratiisiseudut" ovat jo mukana kaikessa siinä elämässä, missä me eurooppalaisetkin. Eivät pienet paikalliset kulttuurit ole sen vähempää globaaleja kuin valtakulttuuritkaan. Kaikki me elämme samassa maailmassa ja samoissa rakenteissa. Yksi kooltaan suurena ja toinen pienenä. Samat ilmiöt saavat erilaisia muotoja riippuen siitä missä päin maailmaa eletään. Ja jos näiden viljelijöiden unelma oli päästä suuremmille paikallisille markkinoille, viedä tuotteitansa suurempaan jakeluun, jotta he voisivat turvata toimeentulonsa - olkoon niin. Onneksi me olimme paikalla ja tekemässä oman osamme siitä, että tämä unelma jonkin päivänä toteutuisi.
Illalla palasin hotellille vatsa täynnä, kädet mustina ja ruoan tahrimina, vaatteet likaisina, pussillinen omenoita, purkillinen jotakin hilloa kassissani, mieli taivaissa ja sydän karrella. Mitä minä tässä, matkalainen maailmassa, painuin vihdoin unten maille ja nukuin paremmin kuin kolmeen vuoteen konsanaan. Seuraavana päivänä lähetin sähköpostia kaikille unettomille ystävilleni: "Ainiin, täällä saa unta. KAIKKI UNETTOMAT TÄNNE !"
Aamulla lähtiessäni Huancayosta Limaan oloni oli hysteerinen. Kasvoillani valui suru ja itkin koko matkan Huancayosta Oroyasiin asti, kunnes aloin taas olla lähellä vuorten lumisia huippuja. Olin sitten kuitenkin sairastunut vatsatautiin ja kovaan kuumeeseen, mutta ei se itku johtunut pelkästä kuumeesta. Oloni oli aivan loputtoman surullinen, sillä en kestänyt sitä tunnetta kun vuoret, jotka pitävät sisällä laaksossaan jotakin niin kaunista, jäivät taakse. Ihmiset olivat valloittavia. Heistä huokui samanlaista läsnäoloa kuin koko Perussa, mutta silti näissä vuoristoihmisissä oli jotakin vielä paljon enemmän. Ja ne vuoret. LUOJA !
Automatkalla takaisin Limaan en vannonut palaavani Huancayoon, vaikka kosintoja sateli, mutta vannoin pitäväni jokaisen kuvan, jokaisen ihmisen minussa lopun elämääni. En itkenyt sitä, että lähdin taas eteenpäin tavattuani maailman ihanimmat ihmiset, vaan tällä kertaa itkin sitä, etten ollut syntynyt tuohon laaksoon.
Sicuani
Seuraavana vuorossa oli Cuscon ja Punon väliin sijoittuva köyhä maalaiskaupunki Sicuani, jossa saavuimme Ccaycco -nimiseen puebloon. Vaikutti siltä, että koko kylä oli ollut odottamassa vierailuamme, sillä ihmisiä kurkki vuoren rinteellä hymyssä suin. Tapsa, Kati ja minä astuimme ulos autosta ja ensimmäisenä käsiimme iskettiin nippu kokanlehtiä. Lukemani antropologisen kirjallisuuden perusteella tiesin, että kokanlehdellä oli suuri rituaalinen merkitys andilaisessa kulttuurissa. Kun lehtiä annetaan, ne kuuluu laittaa suuhun pureksittaviksi ja kun tämän teki, osoitti vierailija toiminnallaan hyväksyvänsä yhteisön ja sen tavat. No, suuhun me ne lehdet laitoimme, mutta kukaan ei tiennyt, pitikö lehdet lopulta nielaista vai sylkeä pois! Itse mässäsin lehtiä niin kauan, että ne sulivat suuhuni - Tapsa ja Kati sanoivat nielaisseensa ne heti toivoen, ettei tulisi mahanpuruja. No eivät lehdet sinänsä ole kofeiinia kummempaa ainetta, mutta jotenkin kuitenkin - ainoana meistä - onnistuin taas väreilemään jonkin minuutin ajan ihmeellisissä värien valtakunnassa.
Meille esiteltiin kylän vanhimmat, kylän pellot ja sitten meidät vietiin pienen lauluesityksen saattelemana kyläkokoukseen. Meidät istutettiin pöydän ääreen ja meille alettiin kantaa ruokaa. Aivan tolkuttoman suuret annokset paikallista inkojen herkkua, pachamancaa: perunaa, papua, maissia ja juustoa (ja lihaa), jotka paistetaan tulen päällä maahan kaivetussa kuopassa. Kaiken sen vieraanvaraisuuden jälkeen alkoi kylän ja meidän kolmen suomalaisen vuoropuhelu. Kyläläiset saivat tehdä kysymyksiä ketsuaksi, jotka kylän presidentti tulkkasi espanjaksi ja Kati ja minä puolestamme suomeksi.
Kyläläiset, joita oli koolla viitisenkymmentä, halusivat ensinnäkin tietää, kuinka me olimme Ccayccossa. Kerroimme, että olimme etsimässä hanketta, jota tukea Suomen Ulkoministeriön varoilla. Siitä alkoi uskomaton vuoropuhelu. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kertoivat elämästään, kulttuuristaan, köyhyydestään; siitä miten edes Perun valtion viranomaiset eivät olleet koskaan vierailleet heidän luonaan. He sanoivat, että oli suuri kunnia, että Suomesta asti tuli ihmisiä katsomaan heidän elämäänsä ja välittämään siitä, miten he elävät.
Kun kyläläiset tulivat lopuksi kättelemään meitä ja pyytämään, ettemme unohtaisi Ccayccon kylää, yhdellä jos toisella oli kyyneleet silmissä. Ilo repesi kuitenkin valloilleen, kun kylän vanhimmat kutsuttiin uudelleen esiintymään meille. Vanha papparainen innostui soittamaan oikein kunnolla inkojenaikaista pilliään ja hänen vanha mummovaimonsa kirkui jotain ketsuaksi, korkealta kuin lintu. Mukaan musisointiin liittyi huilistipappa sekä toinen mummo, joka joikasi laulua vuorten kummeille, aivan niin kuin olin kasetilta monta kertaa aikaisemmin kuullut joikattavan. Konsertti oli aivan mieletön! Ja minä taas itku kurkussa.
Kyyneleet saivat nopeasti kuitenkin kyytiä, kun seuraavat tapahtumat vyöryivät näyttämölle: Kaksi mummoa ja kaksi pappaa soittaa ja laulaa ketsuaksi lavan vasemmalla laidalla. Tapsa, polvillaan maassa, nauhoittaa kuulemaansa radionauhuri kädessä ohjelmaansa varten. Oikealla puolella lavaa istuu paikallisia kylän johtajia taputtamassa käsiään. Heidän vieressä, pöydän äärellä istun minä, kuolemaisillani nauruun. Ja minun vasemmalla puolellani, keskellä lavaa tanssii Kati paikallisen miehen kanssa sitä ketsuankielistä pillimusiikkia huutaen minulle nolona: " ET OTA KUVAA, ET OTA KUVAA !" viittoen samalla muita kyläläisiä tanssimaan ettei hänen tarvitsisi yksin noloilla. Minä nauran kippurassa vieressä, mutta niin nauraa koko kyläkin.
Jouduimme me Tapsankin kanssa lopulta tanssimaan. Pillimusiikkia on suomalaisen verrattain vaikea tanssia ja kun yritin imitoida vieressäni tanssivaa mummoa siinä lopulta onnistuen, yleisö repesi taputtamaan. Hetken ajan tuntui taas siltä, että vaikka ihmiset maailmassa ovat kuinka erilaisia niin jokin äärettömän tärkeä elementti meitä kaikki kuitenkin yhdistää. Ja se pieni elementti saa hymyilemään.
Kotona
Perussa ollessa kaikki on aina niin hyvin. Ehkä se on kuitenkin jonkinlainen eskapistinen illuusio. Tuntuu hyvältä lähteä, koska tietää, että voi aina palata. Mutta entä jos ei olisikaan paluun mahdollisuutta? Tai entä jos ei olisikaan mahdollisuutta lähteä, kuten ei ole tapaamillani perulaisilla ihmisillä? Loppuisiko silloin myös halu lähteä? Ja minne sitä silloin jäisi? En tiedä. Matka on aina matka ja vaikka eteenpäin meneminen, taakseen jättäminen on aina irti päästämistä, luopumista, niin lähdöissä ja paluissa - liikkeessä - on kuitenkin aina jotakin.
Kaiken tämän todellisen ja epätodellisen elämän keskellä varmaa on ainoastaan se, että jalkani palautin kiltisti maahan ja palasin Suomeen ikävä sydämessäni ja outo kaiku kolkuttaen olemustani ja tietoisuuttani siitä, että kaiken järjettömän köyhyyden ja toisenlaisen elämässä ryvettymisen keskellä, nämä elämän elementit tuntuivat kaikesta huolimatta olevan kohdallaan ja oikeanlaisessa järjestyksessä.
Ja jos minun pitäisi valita sademetsä tai vuoret, minä valitsisin vuoret.
Marianne Leimio
Kuivuuden koettelemassa Intiassa luonnonmukainen viljely on ainoa kestävä mahdollisuus
Istutimme Kousalyan kanssa ruusuja elokuussa mökillemme, hänen johdollaan. (Jos itse osaisin, en kai ensi töikseni panisi intialaista vierasta ja ystävää - joka on täällä harvinaisella lomalla - maatöihin, niin luonnonmukaisen viljelyn hankkeen johtaja kuin hän onkin.)
Räystäskourusta tipahteli yhdestä kohtaa vettä, kiipesin tikapuilla katsomaan. Kouru täynnä vanhoja puoliksi lahonneita koivunlehtiä! Aloin heitellä niitä maahan. Kousalya ilahtui: miten erinomaista maanparannusainetta ruusuille.
Kun olin keräämässä pois taimien tieltä nyhtämiämme ruohoja, hän sanoi: Älä! ja asetteli rikkaruohot sievästi (tulevan) kukkapenkin reunalle, ja räystään märkää koivunlehtimössöä päälle. Näin Intiassa tehdään. Kaikki, mikä maasta on pois otettu, myös palautetaan sinne takaisin, ravinteiden kiertokulkuun, ja kaikki kosteus hyödynnetään. Ainakin luonnonmukaisessa viljelyssä.
Kuivuus tyhjentää kyliä
Heillä on ollut neljä vuotta kuivuutta. VCDS:n alueella on käynnissä Caritaksen ruokaa työstä -hätäapuohjelma, jonka merkeissä kyläläiset tyhjentävät vedenkeruualtaita ja kaivoja liejusta. Kostea hedelmällinen lieju levitetään rutikuiville pelloille. Samalla vesitankit puhdistuvat ja ovat valmiita vastaanottamaan kerran taas koettavia sateita.
Ruokapalkaksi raskaasta työstä VCDS:ään on toimitettu jaettavaksi 10 000 kiloa riisiä.
Maatalouden ja kylien kannalta kuivuus on kohtalokasta. Maatalouden arvostus on Intiassa muutenkin alhainen, ja nyt entistä useammat pientilalliset päätyvät myymään maansa kokonaan pois ja muuttamaan kaupunkiin. Ainakin perheiden miehet lähtevät, vain naiset ja lapset jäävät.
Kuitenkin kaupungeissakin syödään ruokaa, ja vähemmällä vedellä toimeen tuleva luonnonmukainen viljely on ainoa kestävä mahdollisuus ankarammiksi käyneissä olosuhteissa. Myös Intian hallitus on sen arvon ja merkityksen auliisti myöntänyt. Mutta siihen se on jäänyt.
Kokonaan ja osittain luomua
VCDS toimii 30 kylän eli noin 100 000 asukkaan piirissä. Vuonna ?? alkaneeseen, Pääskyjen tukemaan luonnonmukaisen viljelyn hankkeeseen kuuluu tähän mennessä noin 200 kokonaan luonnonmukaisiin menetelmiin siirtynyttä nais- ja miesviljelijää, 12 kylässä. Lisäksi kylissä monet muutkin viljelijät ovat omaksuneet yksittäisiä luomumenetelmiä.
Esim. puiden istuttamisen merkitys on Kousalyan mukaan hyvin ymmärretty. VCDS:stä voi ostaa taimia nimelliseen yhden rupian kappalehintaan. Puista saadaan polttopuuta, karjalle rehua ja puut sitovat kosteutta maahan ja varjollaan hidastavat haihtumista.
Karjan pitäminenkin on uudestaan yleistymässä, ja kun on karjaa, saadaan hyvää kompostimultaa. Samoin esim. onnistuneet biologiset hyönteistentorjuntatavat leviävät.
"Nekin, joilla ei ole maata, voivat osallistua vaikka keräämällä siemeniä ja lantaa ja myymällä niitä muille", Kousalya toteaa.
Jo lapsille tehdään perusteet selviksi
Kuten kasvi alkaa siemenestä, kasvatus uuteen alkaa lapsista, ja niin myös VCDS:ssä luonnonmukaisesta viljelystä kerrotaan jo lapsille. Järjestöllä on kymmenen omaa "epävirallista luokkaa" (non formal education), joissa käyvät tavallisesta koulusta syystä tai toisesta syrjäytyneet lapset. VCDS myös järjestää preppauskursseja yhdeksänneltä kymmenennelle luokalle siirtyville oppilaille. Kaikille näille yhteensä noin 600 oppilaalle tehdään luonnonmukaisen viljelyn perusteet selviksi.
"Preppauskurssin lopuksi opiskelijat tekevät näyttelyn ja esityksiä, joita opettajat ja vanhemmat tulevat katsomaan. Lisäksi olemme kahtena vuotena järjestäneet 20 koulussa kuivuus-teemaan liittyvän kirjoituskilpailun palkintoineen", Kousalya kertoo.
Järjestön vakiintuneeseen toimintaan kuuluu "nuorisoryhmiä" (youth-groups, mikä tarkoittaa nuoria miehiä; tytöt ja naiset kuuluvat "naisryhmiin"), ja näistä nuorista ja VCDS:n kursseilla tai luokilla käyneistä nuorista on muodostettu "Vihreiden nuorten opiskelijoiden liike".
Nuorten naisten piiriin luomuviljelyn tietotaito leviää erityisesti VCDS:n pitämien ompelukoulujen kautta. Kaksivuotisia ompelukouluja pidetään kahdessa paikassa, ja molempien yhteydessä on maatila. Lisäksi kaikissa kylissä on aktiivinen naisryhmä, jonka kautta kaikki uudet virikkeet leviävät nopeasti.
VCDS:n työntekijöistä puolet eli 12 työskentelee luomuviljelyneuvojina kylissä. Kaikki 24 animaattoria saavat kuitenkin luvan osallistua järjestön oman, Vellakulamissa sijaitsevan mallitilan töihin. Talkootyöpäivä on joka maanantai.
Palkatta, pienellä palkalla vai korkeammalla palkalla?
Koko ajan myös ollaan yhteistyössä LEISA-verkoston (Low External Input and Sustainable Agriculture eli alhaisten ulkoisten tuotantopanosten maanviljely) kanssa
"Hollantilainen HIVOS-järjestö on pitkään tukenut LEISAn toimintaa, mutta nyt tuki on loppunut. Hollannin kehitysyhteistyöpolitiikan periaatteisiin kuuluu, että kymmentä vuotta pidempään ei rahoiteta samaa kohdetta. Tämän seurauksena kymmenen LEISAn työntekijää työskentelee ilman palkkaa", Kousaya kertoo huolestuneena.
VCDS:n omista työntekijöistä neljä etsii parhaillaan uutta työtä. Kousalya huokaisee. Tämä on heidän suurin ongelmansa, työntekijöiden jatkuva vaihtuminen! Kyse ei ole siitä, etteivät animaattorit viihtyisi, päinvastoin. Mutta hallituksen palveluksessa, esim. opettajana, palkka olisi suurempi, siihen kuuluisi jonkinlainen sosiaaliturva, työ olisi vakituista ja status korkeampi.
"Me koulutamme henkilökuntamme hyvin, ja sitten kun he ovat oppineet työnsä, he lähtevät muualle. Se on turhauttavaa. Mutta me anna periksi. Me koulutamme taas, taas uudet ihmiset työhömme", Kousalya sanoo päättäväisesti.
Sitten hän katsoo tuumivasti ympärilleen. Hmm . tämän taimen voisi istuttaa omenapuun katveeseen, muut olkoot mökin seinustalla.
Istuttamisen jälkeen kannamme järvestä kasteluvettä. Minä näen mielessäni vanhan mökin ruusujen ympäröimänä.
Katri Simonen
